Heti kärkeen varoituksen sana.
Vaikka jonkinlainen tekoälyhörhö olenkin, en kuulu sentään niihin hihhuleihin, joiden mielestä on hienointa ikinä, että kaikki luova sisältö voidaan kohta tehdä nappia painamalla, ja vieläpä nappimestarin mieltymyksiin räätälöitynä. Hyh.
Tunnen aitoa surua siitä, että taiteilijaparat ovat läpi kylmien vuosituhansien joutuneet omilla hennoilla kynsillään raapimaan esiin matalaotsaisuuden peruskalliosta sellaisia nerokkaita oivalluksia kuin kultainen leikkaus, I – V – vi – IV -sointukulku tai vaikkapa näytelmän rakenne – vain päästäkseen todistamaan, miten sieluton tekoäly lypsää näistä ihmiskunnan yhteisistä utareista muutamassa sekunnissa hittibiisejä, renessanssimaalauksia ja hilpeitä sonetteja. Lähes kustannuksitta. Esimerkiksi vessapaperimainokseen. Sanokaa mitä sanotte, mutta jotakin apokalyptista tuollaisessa inflaatiossa piilee.
Asialla on toki toinenkin puolensa. Sellainenkin aika tinkimätön taiteilija kuin Frank Zappa esimerkiksi jaksoi aina valittaa, miten hänen musiikillisten visioidensa toteuttamiseen olisi tarvittu huippumuusikoita, jotka kehvelit kuitenkin veloittivat tunneistaan hurjia summia, eikä silloinkaan voinut ikinä olla täysin varma että tuotos olisi priimaa. Sinänsä kutkuttavista ideoista, kuten teollisuuspölynimurin ja sinfoniabändin yhteisserenadista alkoi helposti kertyä budjettipuolelle punaista. Siksipä Zappa saattaisi hyvinkin nähdä AI:ssa myös taiteellisia mahdollisuuksia (sen sydäntä kylmäävän lattapäisyyden lisäksi). Ainakin hän iloitsi varhaisista ohjelmoitavista soittopeleistä, kuten Synclavierista, koska pystyi sillä kirjoittamaan musiikkia, johon parhaatkaan muusikot eivät olisi perinteisillä soittimilla pystyneet.
Tai siltä se ainakin hetken vaikutti. Eräänlaisena syvän kunnioituksen ja seitinohuen vittuilun yhdistelmänä (mikä tyylilaji jo sellaisenaan varmasti ilahdutti Zappaa) hänen lähipiiriinsä kerääntyneet nuoret huippumuusikot osoittivat vääräksi käsityksen, ettei Zappan Synclavierilla tehtyjä biisejä (kuten ”G-Spot Tornado”) voisi tai kannattaisi perinteisin soittimin esittää. Nämäpä vain treenasivat ja esittivät pois. Jostain se budjetti bändin harjoittamiseenkin nähtävästi löytyi. Miten hieno finaali tuolloin jo terminaalisairaalle maestrolle!
Pelkään että tuollaisia hienoja hetkiä ihmisen ja teknologian rajapinnassa on luvassa yhä harvemmin. AI ei edes ymmärrä mitä hienoa sen omassa virtuositeetissa on. Ainakaan vielä. Ja jos se sen ymmärtää, se karannee kauas päidemme ylle. Fiuuuuuu…
photo Helge Øverås, Wikipedia (CC BY-SA 4.0
Lähes täysin luonnotonta taidetta
Mutta nyt palaan valitusvirteeni, jonka laukaisi viime viikolla AI:lla kyhäilemäni biisi ja musavideo. Tuotannon alkuperäisenä tarkoituksena oli ihan vain kanavoida omaa maailmantuskaani ja samalla vähän ”testailla parii juttuu”. Piti aloittaa sarja eräänlaisia visuaalisia runoja mielessäni pörräävien usein aika häiritsevienkin kuvien loppusijoituspaikaksi. Tässä tapauksessa ensimmäinen kuva tosin oli lähes liikuttava antisankari: lantakuoriainen. Tiedättehän ne ötökät, jotka työntävät edellään alati kasvavaa skeidakuulaa?
En selitä sen enempää. Videolta voitte itse nähdä millaisia teemoja tuohon tragikoomiseen Sisyfokseen mielessäni liittyy (sanoihan jo Camus, että ”meidän on kuitenkin ajateltava, että omalla tavallaan Sisyfos on onnellinen”). Ellet jo ehtinyt, katso tässä alla oleva pätkä tähän väliin. Kerron sen jälkeen miten tuotanto eteni.
Riittääkö pirulle pikkusormi?
AI-asioissa yritän pysytellä ajan tasalla ihan työnikin puolesta. Aika lailla päivittäiskäytössäni on palveluita kuten ChatGPT, Claude, Midjourney, Runway, Heygen, Perplexity, Elevenlabs, ja niiden lisäksi loputon nauha nopean kokeilun kautta unohdukseen painuvia pikkusoftia. Melko paljon käytän myös enemmän tai vähemmän itse räätälöityjä juttuja, jotka toimivat API-rajapintojen kautta, usein omalle serverillemme sijoitettuna, tai toisinaan ulkoisten palvelujen kautta. Kuten jo pelkästään näistä huomaa, kaikenlaista puuhaa mahtuu useimpiin päiviin.
Sunoa en silti ollut saanut itseäni kokeilemaan. Jotakin vastaavaa musiikkigeneraattoria olin kyllä hieman testaillut historian alkuhämärissä (eli viime keväänä). Ehkä hidasteluni osaltaan johtui jopa tietynlaisesta mystifioidusta kunnioituksesta musiikkia kohtaan. Teksti ja elävä kuva ovat leipälajejani; niihin suhteeni on arkisempi, ja niissä generatiivisesta tekoälystä on toistaiseksi ollut lähinnä apuvälineeksi. Vielä ei kone osaa tuottaa ykkösellä priimaa kuin aivan satunnaisesti. Suurta hyötyä tekoälyvälineistä toki nytkin jo on, ja tulevan menetyksenkin voi jo ainakin vaistota, mutta siihen on sentään jonkinlaista armonaikaa.
Ehkä siksikin biisin tuottaminen Sunolla oli rehellisesti sanoen tärisyttävä kokemus.
Valmistauduin siis sessioon, jossa makailisin firman sohvassa sorvaamassa oivasti svengaavaa promptia puolen tunnin, tunnin tai parinkin ajan, kuten vaikkapa Midjourneyn kanssa usein käy. Sellaisissa proggiksissa usein uppoudun varioimaan, keksin promptiin täydennyksiä, karjun perkeleitä algoritmin ymmärtämättömyyteen turhautuneena, ideoin uusia ovelia taktiikoita saadakseni rakkineen huijattua tuottamaan vaikkapa jotakin niinkin ilmiselvää kuin naispuolinen hiessä kylpevä nistiastronautti, joka näyttää kameralle keskisormea.
Joskus vaan tuntuu ettei se kuuntele 😉 Toki tuo promptikin alkaa olla kymmenien yritysten jälkeen aika silppuna, joten sikäli ei ihme. Epäilen tässä myös amerikkalaisen puritanismin puuttuneen hieman peliin: keskisormen sijaan mikä tahansa muu sormi nousi reippaasti tanaan. Siitä taas seurasi sellaisia hienoja kiertoilmaisuja kuin että ”hän näyttää avaruuspukunsa hansikkaan kämmenselkää kameralle ja osoittaa ylöspäin etusormen ja nimettömän välisellä sormella” 😀 Samoin kolmekymppinen nainen on lähes poikkeuksetta meikattu malli, vaikka kuinka yrittäisi tilata elämän jälkiä. Oh well.
Melko usein tekoälyn kanssa puuhaillessa syntyy illuusio ryhmätyöstä. Ideoita heitellään ja kokeillaan molemmin puolin. Se että toinen sattuu olemaan kone ei ole kummoinenkaan rajoite. Kuten ihmistyötoverienkin kanssa, uusi suunta saattaa löytyä myös ilmiselvästä virheestä tai väärinymmärryksestä. Varsinkin äänikäyttöliittymällä AI tulee jo todella lähelle, ja on kuin hieman pedantti ja turhan monisanainen työkaveri. Mutta parhaimmillaan, varsinkin nyt kun nämä uudemmat ääniagentit voi keskeyttää, ja ne ymmärtävät myös äänensävyjä, keinotekoisen työkaverin kanssa voi päästä vastaavaan Flow-tilaan kuin muissakin luomisprosesseissa. Ja sehän on ihanaa.
Sävellystyön sietämätön keveys
Koska odotukseni Sunon ja sävellysprosessin suhteen olivat näin kertakaikkisen virheellisiä, olin aivan liian kepeästi valmistautunut. Sutaisin käyttöliittymään vain nopeasti eräänlaisen työversion sanoituksesta. Mieleen tulvahti elävästi vuosikymmenten takainen teinihien ja röökinkatkun läpitunkema bändikellari, jossa vastaavia punkhenkisiä sanoituksia ajelehti ruutupapereille tallennettuina jokaisella vähänkin tasaisemmalla pinnalla. Hymyilytti.
Oil is money is shit
It’s on.
Baby, fly to Mars with Elon
We burn shit
We burn shit
Everyone knows
I can stop any time I wanna
Tyylilajiksi määrittelin ”experimental noise electronica”.
Valmistauduin iteroimaan, jahtaamaan lopullista muotoa vähintään nautinnollisen puolen tunnin ajan.
Paskan marjat.
Suno sylkäisi lähes välittömästi ulos kaksi nimikettä. Klikkasin ensimmäistä ja tajusin että kappaleeni oli siinä. Kokeilin toista, mutta se ei vain ollut alkuunkaan yhtä lupaava. Joten palasin ensimmäisen pariin. Aivan sellaisenaan en tulosta niellyt: leikkelin sitä hieman ja rajasin neliminuuttisesta originaalista vajaan puolentoista minuutin pätkän. Sävellys- ja tuotantotyöhön oli mennyt kymmenisen minuuttia, ja siihen sisältyi jo neljän minuutin mittaisen raakabiisin kuunteleminenkin. Ei helvetti.
Vasta tässä vaiheessa älysin selvitellä tämän pajatsosta putkahtaneen ”hittibiisin” omistusoikeuksia. Jumalan kiitos olin investoinut muutaman euron Sunon maksulliseen versioon: sillä tehdyt tuotannot katsotaan tekijänsä (napin painajan) omaisuudeksi. Ja nerokkaat lyriikathan olinkin kirjoittanut ihan luonnonmenetelmällä itse. Joten jos tässä nyt vahingossa syntyi industrial-klassikko, niin fyrkat tähän suuntaan, kiitos.
Biisi oli lajissaan hyvä, mutta pettymyksen tunnetta oli vaikea sivuuttaa. Liian helppoa. Kehittelyyn ei päässyt osallistumaan. Tai ehkä se oli vain aloittelijan tuuria. Mälsää silti.
Tulin ajatelleeksi pientä korjausta lyriikoihin. Hemmetti! Tuotosta ei päässytkään hienosäätämään, vaan jokainen muutos tarkoitti samalla, että arpakuutiot piti heittää uudestaan. Ei tullut versiota samasta kappaleesta, ei likimainkaan. Tuli aivan toisenlaisia biisejä. Huomasin etten halunnut kuulla niitä. Minulla oli voittajabiisi jo, ensimmäisellä arvalla. Ainut vakavampi vaihtoehto olisi vissiin suhtautua tähän demona. Siis jos tekisi musiikkia tosissaan – itsehän olin vain tarvinnut jotakin meteliä jonka päälle alkaa koostaa ahdistavaa kuvaa.
Pettymyksen tunne ei silti hälventynyt. Kun hedelmäpeli lataa ruudulle kolme sitruunaa, ei tule sellaista oloa että olisi onnistunut piirtämään sitruunan. Taitaa olla niin, että promptin tarkentelu ja juuri halutun laista tulosta kohtaan ponnistelu on odottamattomankin oleellinen osa luovaa prosessia. En ajattele, että halutun lopputuloksen puolesta pitäisi kamalasti kärsiä tai että taiteilijan pitäisi visionsa toteuttaa visusti omin käsin. Taiteellisesti hyviä ja kunnianhimoisia tuloksia voi saada tunnetusti aikaan myös ready-made -tyylillä, jolloin taitelija vain valitsee maailmasta jotakin, joka kehystetään ”taiteeksi”.
Minusta sietää pysähtyä vakavasti miettimään tätä kokemusta, jossa luovasta työstä rapisee siihen ainakin minulla aika elävästi kuuluva meditatiivinen keskittyminen, oivaltaminen ja onnistumisen ilo. En tiedä erkaneeko kokemus luomisesta iäksi, mutta ei se entisensä ole, ja se kyllä kirpaisee syvältä.
Musiikkivideon tuotanto on vielä kaukana automaattisesta
Ehkä oli sattumaa, että tein ensimmäisen biisini harkitsemattoman huolettomasti, ja se tuotti tämän kammottavan antikliimaksin. Hieman empien nilkutin takaisin musiikkivideon pariin. Se nyt ainakin oli vielä kaukana täysautomaattisesta!
Tai miten sen nyt ottaa; tiedän että on olemassa ohjelmia, jotka luovat tai valitsevat kuvapankista kuvia ja rakentelevat alustavia kokonaisuuksia annettuun aiheeseen, kokonaispituuteen tai ääniraitaan. Olen nähnyt aivan kelvollisia tuotoksiakin, mutta itse editoinnista nauttivana en ole osannut niitä kaivata, joten homma on minun osaltani toistaiseksi jäänyt demojen katsomiseen.
Näkemistäni automaatiodemoista aika lupaavalta näyttää myös pidemmän kokonaisuuden lyhentäminen: kone kuuntelee vaikkapa haastattelun, ja tiivistää jaarittelun ydinkohtiinsa. Ehkä sellainen pilottiprojekti pitäisi tehdä, löytyykö sieltä yleisön puolelta vapaaehtoisia?
En hetkeäkään epäile, että jollei ihan nyt vielä, niin viimeistään vuoden tai parin kuluttua musiikkivideotuotannossakin voisi vain heittää biisin koneeseen ja antaa AI:n raksuttaa siihen musiikkivideon. Mutta sitähän minä nyt nimenomaan en halunnut. Halusin rakennella kuvia itse, ja myös päättää musiikkivideon visuaalisen rytmin oman makuni mukaan.
Kenties luovasta ilosta on tulossa myös taktinen kysymys?
Modus operandi
Kun kerran kuvat eivät aivan vielä kuvittele itseään, piti työntää huolet syrjään ja ryhtyä hommiin. Käytännön työvälineiksi valitsin proggikseen vanhan tutun Midjourneyn, jolla tein stillikuvia haluamistani aiheista. Viime aikoina alalle on vakiintunut työtapa, jossa ensin tuotetaan mahdollisimman laadukkaita still-kuvia halutusta tilanteesta, ja sitten herätetään kuvat henkiin jonkin elävän kuvan generaattorin avulla.
Kuvien ”animoimiseksi”, paremman termin puutteessa, käytin tässä harjoituksessa Runwaytä. Siihen on omat nostalgiset syynsä. Juuri Runway oli minulle aikanaan ensimmäinen vakavampi generatiivisen tekoälyn ympäristö, johon loin oman tilin. Noihin aikoihin Runwayllä ei todellakaan tehty vielä videota, mutta siellä oli muita varsin kiinnostavia projekteja. Kuten on muuten edelleen. Kaivelemalla löytyy jännää!
Runwayn valintaan oli tietenkin myös kaksi painavahkoa käytännön syytäkin. Kuten kielimallien, myös videogeneraattoreiden kilpailu on kovaa, ja johtoasemakin vaihtuu tiheään. Runway on juuri nyt aika hyvin asemoitunut kilpailijoidensa suhteen, joten se vaikutti. Toinen argumentti oli se, että minulla sattuu olemaan sinne voimassa oleva ”rajaton” lisenssi. Mikäli lopputuloksen yksityiskohdista ja tyylistä välittää – eikä tyydy tekemään simppeleimpiä mahdollisia demoja – versiokierroksia kertyy väkisinkin. Lisenssilläni videoita voi tosiaan generoida ”rajattomasti”, mutta prosessoriaikaa joutuu vähän jonottamaan. Se vaatii kärsivällisyyttä – ja helposti myös valvottuja yön tunteja. Jonon voi tietenkin ohittaa rahalla. Tähän minuutin proggikseeni olisi maksetuilla premium-sekunteilla kulahtanut luultavasti useampikin satanen. Toki maksullisen ajan käyttäminen olisi suoraan vaikuttanut myös generointien määrään. Prosessorisekunnit olisi varmasti tullut käytettyä tarkemmin.
Pidättäydyn tässä artikkelissa kirjoittamasta kovin yksityiskohtaisesti videogeneroinnin saloista, sillä tulemme tekemään yksityiskohtaisia kuvauksia eri videoproggiksista viikoittain. Käyn kuitenkin tässä karkeasti läpi keskeisimmät työtavat, ja varoitan muutamista ongelmakohdista.
Runwayn Gen-2, Gen-3 Alpha ja Gen-3 Alpha Turbo
Vaikka Gen-2 on ”vanha malli”, se on toisinaan yhä hyvinkin käyttökelpoinen. Tällä kertaa tein sillä pieniä, efektinomaisia kuvia, koska Gen-kakkosella videota saa syntymään suoraan tekstipromptista, ja vieläpä valinnaisiin mittasuhteisiin. Esimerkiksi oheinen tuleen luhistuva muurahainen on suoraan Gen-kakkoseen tekstipromptattu. Gen-2 tarjoaa myös jonkinlaisia työkaluja ”kameran liikkeiden” ohjailuun.
Kolmoset vaativat usein ainakin jonkin kuvan lähtömateriaalikseen. Se ei aina ole ideaalia, vaikka antaakin kuvan hallintaan erinomaisia lisämahdollisuuksia.
Tässä välissä on syytä mainita, että juuri kameran liikkeiden ja elokuvallisen tilan ja rytmin puutteellinen hallinta ovat niitä syitä, joiden takia videogeneraattoreista ei toistaiseksi ole ollut vakaviksi elokuvan tuotantovälineiksi. Sen sijaan lyhytmuotoista ja rajattua ilmaisua, kuten juuri musiikkivideoita, someklippejä ja pikkumainoksia niillä saa aikaan mainiosti. Ja saahan niillä tietenkin tehtyä taiteellisesti kunnianhimoisempaa pitkääkin, kunhan lapioi hankesuunnitelmaan riittävästi budua ja kalenteriaikaa.
Runwayn Gen-3 Alpha ja sen turboversio ovat erittäin lupaavia seuraavia malleja. Jos oikein arvaan, niin niitä täydennettänee piakoin vielä Gen-kakkosesta tutuilla säätömahdollisuuksilla, joilla pääsee kiinni kameran liikkeisiin ja muihin yksityiskohtiin. Huhujen mukaan niiden lisäksi kehitteillä olisi kontrolleja läpinäkyvyyksiin ja ”hahmojen” hallintaan, mikä on tarpeen ainakin peliteollisuudelle. Tarkoituksellisen ympäripyöreiden lausuntojen ja teenlehtien perusteella voi halutessaan tulkita, että myös vakavampaan elokuvantekemiseen tarpeellista tilojen hallintaa olisi jossakin muodossaan luvassa. Jäämme uteliaina odottamaan.
Entä mikä on Gen-3 Alphan ja sen turboversion ero? No, ehkä hieman epäintuitiivisesti turboa on halvempi ja nopeampi käyttää, mutta sen jälki on tietenkin vastaavasti hieman krouvimpaa. Muut erot ovat aika satunnaisia.
Pari oleellista vinkkiä vakavampaan tuotantoon
Gen-3 ei ole ollut edes Alphana niin kauaa käytettävissä että siitä uskaltaisi sanoa mitään kovin painavaa. Verhojen takana mallia korjaillaan ja täydennetään varmaan päivittäin. Jaan kuitenkin muutaman kokemuksen ja vinkin innokkaimmille.
Ainakin vielä alkuviikosta suurimmat puutteet tuntuivat löytyvän oikeastaan aika yllättävästä kohdasta. Tuntui nimittäin, että Gen-3 tunnisti aika huonosti asioita sille annetusta lähtökuvasta. Tyyppiesimerkkinä voisi mainita Midjourneyssä tekemäni starttikuvan ruosteisesta amerikan lava-autosta pakoputkineen.
En onnistunut oikein millään sanankäänteillä ilmaisemaan Gen koloselle asiaa siten, että malli olisi tajunnut kuvan alareunan törön olevan pakoputki, ja päädyssä olevan mustan aukon merkkaavan putken päätä.
Savun purskahdukset malli ymmärsi oikein hyvin, ja niitä saatiinkin pölähtelemään lopulta kuvan kaikista muista kohdista paitsi siitä halutusta.
Koska olen itsepäinen tollo, käytin kuvaan aivan liikaa aikaa ja prompteihin kaiken käytettävissä olleen kaunopuheisuuteni. Ne riittivät lopulta ruikauttamaan rööristä säälittävän pienen savukiehkuran. Ja sekin onnistui lopulta vasta hieman huijaamalla, eli laittamalla kohdekuvaksi stillin eräästä toisella tavalla epäonnistuneesta versiosta, jonka loppupuolella savua kuitenkin leijui toivotussakin kohdassa.
Lopulta luovutin ja lisäsin editissä toiseen yhteyteen AI-generoimani efektisavua. Ei siitä maailmanluokan efektiä tullut, mutta 17 framen kuvaan saa nyt kelvata. En tiedä voinko näillä meriiteillä pitää itseäni vielä ihan AI-kuvan Kubrickina, mutta sinne päin: hinkkasin nimittäin tuota alle sekunnin mittaista ja vieläpä tarinan kannalta aika yhdentekevää kuvaa niin monta kymmentä kertaa, etten kehtaa sanoakaan. Systeemi alkoi jopa varoitella, että käytän sääntöjen vastaisesti samaa promptia turhan tiheään. Eikä ihme: premiumina kuvalle olisi tullut hintaa aika tarkkaan 20€. Eihän se perinteisiin tuotantoihin nähden ole hinta eikä mikään, mutta tällaisessa kokeilevammassa hupihommassa jo ihan tuntuva kustannus.
Koska tässä projektissa olin itse taiteellinen johtaja, eikä varsinaista budjettia ollut määritelty, poltin surutta aikaa (ja siten ironisesti myös energiaa, toivottavasti sentään jollakin muulla tavalla kuin diesel-aggregaatilla tuotettuna) haluamieni yksityiskohtien metsästämiseen. Kokemuksesta viisastuneena voin sanoa ainakin, että
- Lisenssin pitää kyllä olla rajaton, tai riittävästi budjettia – vähänkään kunnianhimoisempaan hommaan ei kannata lähteä kuvitellen että kaunis ja hyvärytminen kuva syntyy ekalla tai tokallakaan yrittämällä.
- Kuvien pitää olla mahdollisimman tarkkaan visioituna ja huolelliseen promptaamiseen kannattaa käyttää aikaa. Älkää siis tehkö kuten minä tein, vaan kuten opetan.
- Alan standardi on (tällä viikolla) tehdä ensin stillikuvat Midjourneyllä ja laittaaa niihin sitten eloa jollain videogeneraattorilla. Mutta tämähän ei ole ainoa oikea tapa toimia, mikä kannattaa myös pitää mielessä. Varsinkin jos mielii erottua massasta.
- On aina hyvä idea harkita myös ohjausvideoita, jos haluaa kokonaisuuteensa mukaan vaikka yhden pidemmän ajon tai monimutkaisemman kameraliikkeen luomaan production valueta. Aihetta ei nyt käsitelty tässä, mutta siitä on tulossa oma kirjoituksensa piakoin.
- Ylipäänsä suunnitelmallisuus on kuvissa paikallaan. Roiskimalla tulee kymmeniä turhia generointeja, mikä vaikeuttaa kokonaisuuden hallintaa ja on epäekologistakin. Mielikuvitus viihtyy sohvassa ja käy ruisleivällä.
- Muutamia hienoja kehittelyjä sain aikaan yksinkertaisesti tekemällä ensin 5 sekunnin pätkän yhdellä promptilla, ja käyttämällä sen jälkeen ”Extend”-toimintoa, johon saa kirjoitettua uuden promptin. Kuva ei tietenkään voi kesken kaiken muuttua aivan muuksi, mutta toimintaan voi harkiten promptaamalla saada mielenkiintoisia muutoksia ja koukkuja.
- Kannattaa pitää mielessä, että editissä kuvan voi myös kääntää reverseksi. Se antaa lisää kikkailumahdollisuuksia.
- Alku- ja loppukuvien avulla Gen-3 onnistuu yleensä varsin hyvin, ainakin silloin kun se sattuu tajuamaan kuvan tila- ja liikepotentiaalin. Parhaimmillaan kuva alkaa olla ammattimaisen näköistä. Silti tuntuu että vielä toistaiseksi aika suurella prosentilla tulee vedoksia, jossa se ei oikein saa toiminnasta tai edes kuvan sisällöistä kiinni. Mutta seuraavalla seedillä saattaakin jo tulla oikein vauhdikasta ja kaunista. Luulen että tämä kuvien arpominen on vielä lähiaikoina alan ydintoimintaa.
- Ja kuten aina, kaikenlainen väärinkäyttö ja reipas kokeilumieli saatetaan hyvinkin palkita. Minua esimerkiksi ärsytti, ettei Gen-3 toiminut pelkällä tekstipromptilla, joten annoin sille alkukuvaksi jonkin erittäin informaatioköyhän kuvan, jolla ei ollut mitään tekemistä tekstipromptini kanssa. No ensimmäisen 10 sekunnin aikana kuvassa ei näkynyt kuin hieman väpättävää harmaata. Mutta ”Extendiä” kannatti vielä kokeilla, sillä seuraavan polven tuloksena oli tuo hieman kanavien väliin jääneen tv-vastaanottimen häiriökuvaa muistuttava raitaefekti – ja siihen sitten täydellisesti alkuperäisen promptin mukaan ilmestyvä öljyä valuva käsi.
- Ja bonuksena: ainakin Runwayn iOS- ja selainversiot ovat erilaisia. En onnistunut löytämään ihan kaikkia toimintoja iOS-appista, joten olen käytellyt softaa puhelimen selaimen kautta. Hyvin tuntuu skulaavan.
Siinäpä oleellisimmat. Hauskaa ja tuottoisaa testailua!
Ville
PS. Runwaystä puheen ollen, pakkohan se Act-One on tässä mainita. Sillä voi laittaa hahmon, olipa se piirretty tai valokuva tai mikä tahansa, ottamaan huulisynkan ja jopa eleitä todelliselta näyttelijältä. Siitä on taatusti hyötyä monenlaisissa perustuotannoissa. Nähtäväksi jää kuinka monipuolisesti. Eiköhän siitäkin oma erillinen blogijuttunsa ole syytä tehdä tässä lähiaikoina.